|
Tekevälle sattuu,
Oranssien valmentajan Mitri Pakkasen blogi
18.3.2007
ARVOSTUS JA SEN PUUTE
Kolmonen on monella tavoin haasteellinen sarjataso. Joukkueen, joka aikoo sarjassa menestyä, on harjoiteltava hyvin ja riittävän paljon. Lisäksi pelaajamateriaalin on oltava laadukas ja tarpeeksi leveä.
Valmentajan mahdollisuudet vaatia pelaajilta ammattimaisuutta, jatkuvaa läsnäoloa ja todellista sitoutumista ovat vähissä. Pelaajat ovat perheellisiä, opiskelevat ja/tai käyvät töissä. Ja mikä ehkä ratkaisevinta, he eivät saa pelaamisesta rahaa.
Motivaation, halun harjoitella, pelata ja sitoutua on löydyttävä pelaajasta itsestään. Joskus syntyy outo vaikutelma, ettei Kolmosen seuraa edustava pelaaja arvosta edes itse sitä mitä tekee. Kuinka arvostusta voi löytyä silloin ulkopuoleltakaan?
Ehkä kyse on, taas kerran, Suomen ohuesta jalkapallokulttuurista. Suurissa futismaissa pelaaja on ylpeä seurastaan ja sarjatasosta, jolla joukkue pelaa. Hän on ylpeä siitä, että on jalkapalloilija.
Amatöörijoukkueessa valmentajan ehkä tärkein ja samalla vaativin tehtävä on yhdistää harjoittelun laatu ja mielekkyys. Usein nämä kulkevat käsi kädessä, mutteivät aina. Asian voi nähdä myös niin päin, että nautinto on oleellinen osa laadukasta harjoittelua.
Niin amatöörit kuin ammattilaiset ovat tästä yhtä mieltä ja hakeutuvat seuroihin, joissa laatu ja nautinto yhdistyvät. Maasta ja sarjatasosta riippumatta.
Raha ei välttämättä tee onnelliseksi. Jalkapallossakaan.
7.2.2007: 22 TAVOITETTA
Lue myös Mitri Pakkasen haastattelu tammikuulta
|
|
